Aloin kutoa puna-ruskeasävyisiä mattoja tammikuun alkupuolella. Olin itse ollut enemmän tai vähemmän kipeänä joululomasta alkaen, mutta kun olin varannut kutomisajan, päätin sinnikkäästi jatkaa. Äitinikin valitteli flunssaista ja väsynyttä oloa. Puolivälissä tammikuuta äitini joutui sairaalaan keuhkokuumeen takia. Kävin katsomassa äitiäni sairaalassa ja sitten jatkoin iltamyöhään maton kutomista.Selvisi, että kyseessä ei ollutkaan vain keuhkokuume vaan lisäksi rintasyöpä.

Kudoin ja itkin. Äiti ei palannut enää kotiin.

Viime viikolla kirjastossa, joku oli jättänyt hyllylle Susanna Huikarin ja Tarja Käsmän runokirjan Surun kosketus. Avasin sivun ja aloin lukea. Itkin kirjastossa hyllyjen välissä ja luin:

Sinä olet sairaalassa.

On talvi.

Lääkäri puhui minulle,

en muista tarkkaan mitä,

mutta ymmärsin:

sinä et parane enää.

Minä katselen sinua, sinäkin minua.

Tiedämme kuoleman tulevan tähän huoneeseen,

odotamme vain milloin.

Odotat ehkä enemmän kuin minä.

Minua pelotta, miten jaksan kestää

lähtemisesi surun ja ikävän.

Katselen sinua sairaalan huoneessa.

Sinun silmistäsi näen: lähdet pian.

Sinä pelkäät.

Jospa minä voittaisin oman suruni ja tuskani.

Olisin sinulle turva, kädestä pitäjä.

Matkaan saattelija.

Tiedätkö, ystäväni,

haluan sanoa sinulle,

sinulle vain:

Kiitos että saan olla kanssasi.

Kiitos tarkoittaa enemmän kuin ennen.